[(AMK+opiskelu)*äitiys]*lapsi^2+avioliitto=SYNTAX ERROR?

Maaseutuelinkeinojen koulutusohjelmasta valmistuu agrologeja (AMK!). Koulutus kestää ainakin neljä vuotta ja niin edelleen...

Hain kouluun heti lukion jälkeen niin kuin olen tainnut jo ennemminkin mainita. Sain opiskelupaikan, A kielsi ehdottomasti menemästä: "Sielä oppii vain juomaan."
Vapautin paikkani ja hain seuraavassa haussa salaa uudelleen. Pääsin, otin paikan vastaan mutta olin ensimmäisen vuoden mammalomalla. Tällä kertaa pt-puolen käynyt mies hyväksyi valintani ja päätin lähteä opiskelemaan.

Häiden jälkeen koulu vihdoin alkoi. Ja olihan se jännää! Ensimmäiset viikot menivät kouluun ja muihin opiskelijoihin tutustuessa. Pian luokalta löytyi monta kaveria. 
Joskus mietittiin miten niin monta samanlaista ihmistä voi samalle luokalle sattumalta päästä. Huumoria piisaa ja välillä saa nauraa silmät vedessä ja vatsalihakset kipeänä.  
Kun kerron kotona mitä ollaan tauoilla höpisty, vastaus on lyhyt: "hakeudu hoitoon." Kertoo ehkä juttujen tasosta.. :)

Ekan vuoden syksyllä rupesin taas odottamaan vauvaa. (Jenna piti salaisuuden hienosti monta viikkoa!) Olisin kyllä halunnut nähdä tyyppien naamat kun olin rakenneultrassa siskon kanssa perjantai-iltapäivänä. Oma ryhmä oli vielä koulussa kun tein salaperäisen päivätyksen faceen: "Tuleva isoveli ylpeänä ilmoittaa, että pikku kakkosen ensi-ilta on juhannuksen aikoihin." Kaikilla ei ilmeisesti heti ihan raksuttanut.:)
Vatsa kasvoi ja tajusin, että joudun luopumaan luokkakavereistani. Hormonihuuruissa tuli tästäKIN asiasta "parit" itkukohtaukset illan pimeydessä päästettyä.
(Huom! Jos olet raskaana, ÄLÄ ota MITÄÄN ylimääräisiä tehtäviä vastuullesi. Nimim. Opiskelijahaalarit vei yöunet MONENA yönä.)

Päätin yrittää tehdä äitiysloman aikana ainakin joitakin kursseja, että pääsen opinnoissa eteenpäin. Eräs henkilökuntaan kuuluva henkilö sanoi tätä mahdollisuutta miettiessäni, että "On tällaisia äitejä ennenkin ollut, jotka tahtovat äitiyslomalla tehdä koulutehtäviä. Eivätkä he ole saaneet mitään tehtyä". Perkeles! Äitiyslomani oli 64 opintopisteen arvoinen. 
Tulipahan näytettyä! 

Jossain vaiheessa viime vuonna tuli mieleeni ajatus, että tekisin hommia nin paljon, että saan jatkaa saman vuosikurssin kanssa valmistumiseen asti. Se tiesi töitä koko talveksi ja tulevaksi kesäksi..
Keväällä opinto-ohjaaja katsoi suorituksiani ja sanoi, että voin jatkaa suoraan kolmannelle samassa ryhmässä. 
Kyllä sen uutisen jälkeen hymyilytti!

Kolmantena vuonna opiskelu on mielestäni ihan erilaista kuin aikaisemmin. Tehtävät otetaan tosissaan ja niiden tekoon käytetään aikaa sekä hermoja. Käydään tunneilla ja puurtamisen välillä kahvitauoilla. Käytävillä istutaan vain hyppytuntien aikana jos silloinkaan ehtii. Monet istuvat illatkin koululla koneiden ääressä?

Tällä hetkellä teen jonkin verran töitä, että saisin koko koulun valmiiksi puolen toista vuoden sisällä. Teen itsenäisesti joitakin niitä kursseja, jotka viime vuonna jäivät tekemättä. Yhtä aikuisryhmän mukana. Jokainen lukkariin merkitty itsenäisen opiskelun päivä tarkoittaa sitä, että aamu alkaa klo 7. Lapset menevät hoitoon 8.30 ja sitten äiti istuu koulutehtävien parissa vähintään kolmisen tuntia. Joinakin päivinä suon itselleni hiukan omaa aikaa. Varsinkin jos A:lla on pitkä päivä ja olen lasten kanssa illan kolmestaan. Kahdelta haen lapset kotiin ja sen jälkeen koulutehtäviä ei tehdä. Joskus illalla lasten kuorsatessa on pakko tehdä yhteistyötä ukon kanssa. Minä kun en tiedä miten räikkäkytkin toimii tai mistä löytyy märkä monilevykytkin saati koska pellot on salaojittu ja mihin hintaan..
Ja eilen varmistui, että rupean tekemään opinnäytetyötä.
Itsekuria on vain löydyttävä niin kuin varmaan kaikilta opiskelevilta äideiltä. Ei tästä muuten valmista tule.
 
 Ymmärrän, että nuoren perheettömän korkeakouluopiskelijan on vaikea kuvitella miten erilaiset maailmat opiskelu ja elämä pienten lasten kanssa ovat. 
(Vaikka molemmissa huudetaan välillä mammaa.) 
Kotiovesta astuu ulos opiskelija ja sisälle tulee äiti.

On tämä välillä mahdottoman tuntuinen yhdistelmä. Valtion tuki on huimat 271 euroa, joka riittää kuukaudeksi dieseliin ja kouluruokailuun. Sen voin liiketalouden puolelle erikoistuneena sanoa, että tappiolle menee ja pahasti tämä koulunkäynti. :)

Eilen mietin onko sieltä koulusta nyt sitten niin kiire pois. Toisaalta ei, toisaalta haluaisin jatkaa jo seuraaviin juttuihin.
Mitäs sitten kun ei aamulla tarvikkaan enää Imolle suunnata ja luokkakaverit on enää vain muisto opiskeluajoista? 

Meidän syysloma

 Syysloma sujui kutakuinkin näin:
  • Lähetin mahdollisimman vähän ajatuksia koulun suuntaan. (Kuitenkin perjantai-ilta vietettiin varsin romanttisesti voimansiirto tehtävää tehdessä.)
  • Yhdet Tupperware-kutsut. Alkuvuodesta päätin pitää omat, saa nähdä missä..
  • Kutomisinnostus löytyi oltuaan hetken kadoksissa, kiitos Drops Designin! Tulostin pari ohjetta ja heti tuli tilaus.
  • Ollaan "vähän" herkuteltu.
  • Mami on käynyt kolmesti salilla ja ainakin kerran lenkillä. 
  • Oltu mummulassa serkkujen kanssa ja ilman. 
  • Saunottu. Viikko sitten myös uitu.
  • Oltu lasten kanssa kolmistaan. Isi on vasta tänään "vapaalla".
  • Ulkoiltu ja haravoitu.

  • Käyty kirjastossa ja luettu.
  • Kokkailtu ja leivottu. 
  • Laitettu ekat joulukoristeet, hups.
  • S:lla kävi kaima kylässä. J olisi kovasti halunnut eilen kaiman isoveljen työ.  
  • Eilen Heidi-täti oli 15 minuuttia lapsenvahtina. Sitten suunniteltiin yhden yön parisuhteiden reissua Helsinkiin! JES!
  • Ja mikä parasta, mut ylipuhuttiin viikon lomalle Lappiin keväällä. Hiukan jännittää lapsettoman parin ja lasten kanssa mennä mutta koitetaan.
  • Viime yö meni pilalle. Lapset on yskässä.
  • Tänään mentiin vielä illaksi muorin sapuskoille!
  • Ei kiinnosta YHTÄÄN mennä huomenna kouluun. Kotona olemiseen olisin voinut taas tottua.


Evakon lapsenlapsi

10. joulukuuta vuonna 1923 Salmen Rajaselän kylässä, Jetsosen perheeseen syntyi tyttö. Toisin kuin ilmeisesti moni muu perheeseen syntyneistä vauvoista, tämä lapsi ja hänen kolme sisarustaan säilyivät hengissä.

Perhe eli normaalia maanviljelijäperheen elämää aina vuoteen 1936 saakka. Lokakuussa 1936 perheen isä katosi kalastusreissulla. Rantaan saapui vene ilman soutajaa. Koskaan ei saatu tietää kuka tai mikä aiheutti katoamisen. 

Noin kolme vuotta myöhemmin perheen elämä muuttui taas. Syttyi talvisota ja koti oli jätettävä. Mummuni ja hänen perheensä joutuivat lähtemään evakkoon. 
Talvisota päättyi 13.3.1940 ja he saivat palata takaisin Karjalaan.

Mummu ja peräseinäjokinen paappani menivät presidentin luvalla naimisiin 24.2.1941. Mummu kävi vain vierailulla omassa kodissaan vaikka muu perhe rauhan ajaksi sinne palasikin. Jatkosodan syttyessä evakkotie oli taas edessä ja paappakin lähti täältä sotaan.

Kolme lasta, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.
Mummulani oli ja on Alavallissa, kivenheiton päässä Antin mummulasta. Lapsena emme toisistamme tienneet vielä mitään. ;)

Mummu ja paappa muuttivat kirkolle muistaakseni 2007 tai 2008? Paappa joutui pian vuodeosastolle ja pikku hiljaa kunto heikkeni niin, ettei hän oikein enää tiennyt mistään mitään. Eipä tainnut sitäkään ymmärtää kun kävimme Wanhojen tanssi porukan kanssa Terveyskeskuksessa tanssimassa.. 

Lokakuussa 2010 kävimme Antin kanssa ilmoittamassa paapalle kihloihin menosta. Oli outoa miten vanha ihminen, joka ei ole pitkään aikaan enää ymmärtänyt ympäröivästä maailmasta mitään, otti kädestä kiinni ja onnitteli. 
3.1.2011 mummu jäi sitten yksin. Paapan hautajaisissa menin koskemaan vatsan kumpua ohi mennen ja tarkkasilmäinen täti oli heti huomannut sen. Johannesta odotettiin mutta paappa ei sitä saanut tietää.

Muistan lapsesta asti kun mummu hoki, ettei ehti koskaan näkemään minun ja pikkuveljen "virstanpylväitä" elämässä. Ehti vain! Omalla kohdallani rippijuhlat, wanhojen tanssit, YO-juhlat, kihlajaiset, häät ja kaikkein tärkeimpänä omien lasteni syntymät ja ristiäiset sekä esikoisen kahdet syntymäpäivät.

Noin vuosi sitten mummunkin kunto heikkeni ja hän joutui teho-osastolle. Ei ymmärtänyt elämästä enää mitään. Sanoin, että en enää halua mennä katsomaan. Anoppi pyysi miettimään vielä uudestaan ja yhtenä sunnuntai-iltana tuntui, että nyt on pakko mennä, aamulla ei ehkä enää ole tilaisuutta. Se oli hyvä päätös!

"
Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,
Viimeistä kertaa.

Niin, kuiskasit sanoja
Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Päässet sateelta suojaan
Näin, muistan sinua
Lähtövalmiina."

Haloo Helsinki - Lähtövalmiina

Seuraavina päivinä puhelimen soiminen sai aikaan ylimääräisiä tykytyksiä
9.10.2013 oli nätti syksyinen iltapäivä. Hain S:n kanssa J:ta hoidosta. Kotiin päin kävellessä aurinko paistoi ja edessä olevasta keltaisesta puusta lähti kymmenittäin kirkkaan keltaisia lehtiä lentoon tuulen mukana. Hetki oli jotenkin outo ja kiinnitti kummasti huomioni. Otin kameran käteen. Nappasin nopeasti monta kuvaa lentävistä lehdistä. Seisoimme noin 50 metrin päässä mummun ja paapan kirkonkylän asunnosta.
 Menimme kotiin ja sitten se puhelu tuli: mummu oli lähtenyt. 
Muistin kuvat, siirsin ne koneelle ja katsoin kuvausajan: sama kuin mummulle merkitty lähtöaika.

Uskokooon jokainen mitä tahtoo. Itse uskon, että tämä lehtien lento, kuvien otto ja mummun lähtö saman minuutin aikana ei ollut sattumaa. 

Kaksivuotiaalle oli vaikea selittää miksei isomummun työ mennä enää kävellen jäätelölle. Monena iltana täytyi mennä ulos katsomaan missä tähdet ja isomummu ovat. Vielä nytkin poika aina välillä sanoo jonkun lauseen isomummusta. Hänkään ei ole vielä unohtanut. 

Pikkuhiljaa mummulan ohi ajaminen helpottuu. Ikävä on silti kova. Mielessä on monet mummun kanssa leikityt leikit. Koskaan en uskaltanut sota-ajoista liikaa kysellä. Se tuntui olevan muisto, josta ei liikaa saanut puhua ja kysellä.
Nyt muutaman evakkokirjan ja sotakirjan luettuani ymmärrän kyllä syyn. 

Kuluneen syksyn aikana olen tutkinut isäni äidin sukua ja päässyt suvussani jopa 1700-luvun loppuun saakka. Toivottavasti saan lopullisen version sukupuusta joskus kehyksissä seinälle.

"Mutta ei ole mitään pelättävää. Vielä täällä vierelläs mä oon. Sua hylkää en. Mun pieni lintu, vierelläs mä oon. Joko tiedät sen, kun täältä lähdetään henget jäävät elämään. Vielä täällä vierelläs mä oon."
Jesse Kaikuranta - Vielä täällä

Tämä nyt oli tällainen henkilökohtainen teksti, jonka päätin kirjoittavani jo ennen blogin perustamista. Mieluummin kirjoitan kuin puhun. 
 Vaikka omien vanhempien tai isovanhempien höperyys, puheet, tavat, utelut tai mikä tahansa ottaisi kuinka päähän kannattaa muistaa, että se päivä vielä tulee kun niitä ei enää ole. Sitten ei tekemättömiä saa enää tehdyksi ja tehtyjä tekemättömiksi. 
Hyvää loppuviikkoa! :)

Lenkkiä, leikkiä ja lättyjä (perjantai)

Aamu alkoi, sillä että herättiin miehen kanssa sohvalta. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen päätettiin jäädä siihen nukkumaan. Saatiinkin nukkua hyvin, kertaakaan ei tarvinnut käydä makkarissa vaikka jotain rutinaa välillä kuului.

Vein lapset hoitoon ja tulin kotiin tekemään maatalousteknologian tehtäviä. Ensimmäinen tehtävä olikin tullut bumerangina takaisin ja sain sitä täydentää ekan tunnin..
Seuraavat tunnit meni dieselmoottorin kanssa. Miksei netissä ole naisille konesivustoa missä asiat on selitetty selkokielellä? Miksi öljypohja ei ole pohja vaan joku laatikko? Ei yhtää loogista.

Kauppareissu, lasten haku ja mummulassa käynti. Muksut pääsi hyvin karkkipäivän makuun paapan karkkikätkön avulla. Kuvassa mummu taitaa juuri piirtää selkään sormella etukuormaa-traktoria ja Tuhti-kärryjä. :)

Jostain sain idean tehdä tänään lättyjä. Yhtään ei huvittanut mutta kun tuli luvattua. 

Viikonloppu suunnitelmat muuttui taas vauhdista. Rölli-koira tulee meidän ja lasten iloksi. Lisäksi sikalan askareet on meidän vastuulla. Saatiin J:n kanssa isiltä lupa, että päästään kahdestaan tänään ilta-askareille. :)

Tein tällä viikolla pari jonkinlaista intervallijuoksua. Kolme minuuttia reipasta kävelyä ja minuutti 70 prosentin vauhdilla juoksua. Tätä vähintään puoli tuntia. 
Tänään jalat suuntas ikävästi laskettelurinnettä kohti. Piti käydä yksin ensin testaamassa ennen kuin kehtaa seurassa mennä. Kaksi kolmasosaa oli mäestä juostuna kun oli pakko pysähtyä. Vaikka loppumatkan juoksinkin, niin otti tauko päähän. Ottaa itsetuntoon myöntää, etten päässyt ylös asti yhdellä kerralla. Jopa viimeksi, juhannuksena 2013 S:n laskettuna aikana, rinne tuli valloitettua kävellen ison mahan kanssa eikä se tuntunut missään.
No, masentuneena kävely alamäkeen.
Miltä tuntuu epäonnistua? Huonolta.
Miltä tuntuu onnistu? Hyvältä.
Asia oli sitten sillä selvä. Alaspäästyä nokka kohti vastamäkeä
ja uudelleen juoksuksi. Tällä kertaa ylös asti! ;) 

 Anonyymille kiitos vinkistä! Tomaatit kypsyy hyvin sekä ikkunalla että pimeässä kaapissa. ;)