Evakon lapsenlapsi

10. joulukuuta vuonna 1923 Salmen Rajaselän kylässä, Jetsosen perheeseen syntyi tyttö. Toisin kuin ilmeisesti moni muu perheeseen syntyneistä vauvoista, tämä lapsi ja hänen kolme sisarustaan säilyivät hengissä.

Perhe eli normaalia maanviljelijäperheen elämää aina vuoteen 1936 saakka. Lokakuussa 1936 perheen isä katosi kalastusreissulla. Rantaan saapui vene ilman soutajaa. Koskaan ei saatu tietää kuka tai mikä aiheutti katoamisen. 

Noin kolme vuotta myöhemmin perheen elämä muuttui taas. Syttyi talvisota ja koti oli jätettävä. Mummuni ja hänen perheensä joutuivat lähtemään evakkoon. 
Talvisota päättyi 13.3.1940 ja he saivat palata takaisin Karjalaan.

Mummu ja peräseinäjokinen paappani menivät presidentin luvalla naimisiin 24.2.1941. Mummu kävi vain vierailulla omassa kodissaan vaikka muu perhe rauhan ajaksi sinne palasikin. Jatkosodan syttyessä evakkotie oli taas edessä ja paappakin lähti täältä sotaan.

Kolme lasta, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia.
Mummulani oli ja on Alavallissa, kivenheiton päässä Antin mummulasta. Lapsena emme toisistamme tienneet vielä mitään. ;)

Mummu ja paappa muuttivat kirkolle muistaakseni 2007 tai 2008? Paappa joutui pian vuodeosastolle ja pikku hiljaa kunto heikkeni niin, ettei hän oikein enää tiennyt mistään mitään. Eipä tainnut sitäkään ymmärtää kun kävimme Wanhojen tanssi porukan kanssa Terveyskeskuksessa tanssimassa.. 

Lokakuussa 2010 kävimme Antin kanssa ilmoittamassa paapalle kihloihin menosta. Oli outoa miten vanha ihminen, joka ei ole pitkään aikaan enää ymmärtänyt ympäröivästä maailmasta mitään, otti kädestä kiinni ja onnitteli. 
3.1.2011 mummu jäi sitten yksin. Paapan hautajaisissa menin koskemaan vatsan kumpua ohi mennen ja tarkkasilmäinen täti oli heti huomannut sen. Johannesta odotettiin mutta paappa ei sitä saanut tietää.

Muistan lapsesta asti kun mummu hoki, ettei ehti koskaan näkemään minun ja pikkuveljen "virstanpylväitä" elämässä. Ehti vain! Omalla kohdallani rippijuhlat, wanhojen tanssit, YO-juhlat, kihlajaiset, häät ja kaikkein tärkeimpänä omien lasteni syntymät ja ristiäiset sekä esikoisen kahdet syntymäpäivät.

Noin vuosi sitten mummunkin kunto heikkeni ja hän joutui teho-osastolle. Ei ymmärtänyt elämästä enää mitään. Sanoin, että en enää halua mennä katsomaan. Anoppi pyysi miettimään vielä uudestaan ja yhtenä sunnuntai-iltana tuntui, että nyt on pakko mennä, aamulla ei ehkä enää ole tilaisuutta. Se oli hyvä päätös!

"
Mä tänään ehkä kosketan sua viimeistä kertaa,
Viimeistä kertaa.

Niin, kuiskasit sanoja
Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Päässet sateelta suojaan
Näin, muistan sinua
Lähtövalmiina."

Haloo Helsinki - Lähtövalmiina

Seuraavina päivinä puhelimen soiminen sai aikaan ylimääräisiä tykytyksiä
9.10.2013 oli nätti syksyinen iltapäivä. Hain S:n kanssa J:ta hoidosta. Kotiin päin kävellessä aurinko paistoi ja edessä olevasta keltaisesta puusta lähti kymmenittäin kirkkaan keltaisia lehtiä lentoon tuulen mukana. Hetki oli jotenkin outo ja kiinnitti kummasti huomioni. Otin kameran käteen. Nappasin nopeasti monta kuvaa lentävistä lehdistä. Seisoimme noin 50 metrin päässä mummun ja paapan kirkonkylän asunnosta.
 Menimme kotiin ja sitten se puhelu tuli: mummu oli lähtenyt. 
Muistin kuvat, siirsin ne koneelle ja katsoin kuvausajan: sama kuin mummulle merkitty lähtöaika.

Uskokooon jokainen mitä tahtoo. Itse uskon, että tämä lehtien lento, kuvien otto ja mummun lähtö saman minuutin aikana ei ollut sattumaa. 

Kaksivuotiaalle oli vaikea selittää miksei isomummun työ mennä enää kävellen jäätelölle. Monena iltana täytyi mennä ulos katsomaan missä tähdet ja isomummu ovat. Vielä nytkin poika aina välillä sanoo jonkun lauseen isomummusta. Hänkään ei ole vielä unohtanut. 

Pikkuhiljaa mummulan ohi ajaminen helpottuu. Ikävä on silti kova. Mielessä on monet mummun kanssa leikityt leikit. Koskaan en uskaltanut sota-ajoista liikaa kysellä. Se tuntui olevan muisto, josta ei liikaa saanut puhua ja kysellä.
Nyt muutaman evakkokirjan ja sotakirjan luettuani ymmärrän kyllä syyn. 

Kuluneen syksyn aikana olen tutkinut isäni äidin sukua ja päässyt suvussani jopa 1700-luvun loppuun saakka. Toivottavasti saan lopullisen version sukupuusta joskus kehyksissä seinälle.

"Mutta ei ole mitään pelättävää. Vielä täällä vierelläs mä oon. Sua hylkää en. Mun pieni lintu, vierelläs mä oon. Joko tiedät sen, kun täältä lähdetään henget jäävät elämään. Vielä täällä vierelläs mä oon."
Jesse Kaikuranta - Vielä täällä

Tämä nyt oli tällainen henkilökohtainen teksti, jonka päätin kirjoittavani jo ennen blogin perustamista. Mieluummin kirjoitan kuin puhun. 
 Vaikka omien vanhempien tai isovanhempien höperyys, puheet, tavat, utelut tai mikä tahansa ottaisi kuinka päähän kannattaa muistaa, että se päivä vielä tulee kun niitä ei enää ole. Sitten ei tekemättömiä saa enää tehdyksi ja tehtyjä tekemättömiksi. 
Hyvää loppuviikkoa! :)

2 kommenttia

  1. Kirjoitit niin kauniisti tyttöseni. Kuin olisit ollut vuosi sitten mukanani sulkemassa mummon silmät.

    VastaaPoista
  2. Kaunis muistokirjoitus äidilleni! Kiitos tyttöseni!

    VastaaPoista