VAUVAN HAKUREISSUSTA

Vauvalle tuli eilen kolme viikkoa täyteen. On varmaan sopiva hetki kirjoittaa tänne muutama sana maailman helpoimmasta synnytyksestä.


Kolme viikkoa sitten tiistaina (40+2) käytiin yhdessä miehen kanssa äitiyspolilla kuulemassa lääkärin mielipide siitä, tarvitaanko käynnistys vai ei. Maksa- ja sappiarvot olivat taas laskeneet, joka oli hyvä asia. Mutta kun tajusin lääkärin olevan vasta harjoittelija, arvasin mikä on lopputulos; oksitosiinitipalla käynnistykseen keskiviikkona kello 8. 

Pettyneenä ja peloissaan ajettiin kotiin. Vaikka yksi käynnistys on takana enkä sitä mitenkään hirveäksi normaaliin verrattuna pidä, olisin halunnut tällä kertaa vauvan tulevan itse kun on sen aika.
Koko tiistain oli pientä supistelua. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Sen verran joka tapauksessa, että pyysin miestä pysymään kotona. Silloinen työmaa olisi ollut tunnin ajomatkan päässä kotoa. Jossain vaiheessa päivää sisko lähetti viestin, että tulevat lomareissun jälkeen katsomaan prinsessaa ja minä varoitin viestillä äitiä, että lähtö taitaa tulla jo ennen aamua.

Illalla olo oli vähän tuskainen, yhdentoista aikaan mentiin nukkumaan. Yhdeltä yöllä heräsin supistuksiin, joiden väli oli 2-4 minuuttia. Soitin äitille, että saavat vaihtaa sänkynsä meidän sänkyyn. Herätin miehen, joka rupesi tietysti keittämään kahvia! Soitin synnärille, ilmoitin että tulossa ollaan ja tässä vaiheessa olin varma, että vauva syntyy autoon. Edelliselläkin kerralla meni synnärille saapuminen lähes viime tippaan ja sen vuoksi tytär syntyi ilman puudutuksia. Nyt ehdin saada onneksi spinaalin ja sen jälkeen olo oli täysin kivuton. Kätilö lähti jossain vaiheessa pois ja vähän ihmetytti mitä tapahtuu seuraavaksi, onko kivuton hetki vain joku välivaihe. 

Vauvoille asetetaan ennen syntymää anturi päähän  ja siinä vaiheessa kun huomasin tämän anturin tulevan koko ajan enemmän ja enemmän ulos, soitettiin kätilö takaisin. Hän totesi vauvan olevan jo tulossa ja itse ihmettelin yhä missä on se kipu, joka laittaa synnyttäjät huutamaan kuin leijonat. Parin ponnistuksen jälkeen olin vasta pääsemässä työhön kun käskettiin jo lopettaa; vauvan pää tuli jo. Siinä vaiheessa sanoin miehelle, että kyllä me neljännenkin kerran voidaan tänne tulla kun tämä näin helppoa on. Todellakin ihan naurettavan helppo ja kivuton synnytys.

Blogia seuranneet muistavat varmaan, että me oltiin vedetty omia johtopäätöksiä ja luultiin vauvan olevan tyttö. Ikinä en unohda sitä hetkeä kun aviomies toteaa rauhallisesti vieressä: "Ei se ollukkaan tyttö." ja samassa kätilö nostaa vauvan ilmaan. Ei jäänyt yhtään epäselväksi, että kyseessä on poika! Ja ihan iloinen yllätys tämä oli; olen kauan sanonut miehen tarvitsevan toisen pojan ja esikoisen tarvitsevan veljen. 


Synnärillä oli ruuhkaa ja kuunneltuamme naapurisalin leijonan karjuntaa raollaan olevien ovien kautta, päästiin vihdoin aamukuudelta osastolle. Ei ollut toivoakaan perhehuoneesta saati yksinolosta. Ihmisenä, joka herää jokaiseen narahdukseen ja ärsyttävään ääneen, huonekaverin saaminen oli kamalaa. Edellisyö oli mennyt lasten kanssa valvoessa, tämä yö synnytyksessä ja sitä seuraava yö meni kuunnellessa huonekaverin kuorsausta, vauvalle lepertelyä, kaappien ja vessan oven paukuttelua ja hälytyskellon soittoa. Hoitajat kävivät naapuria katsomassa parin tunnin välein ja puolet yöstä meillä oli valot huoneessa kunnes joku hoitajista huomautti, että sen voisi sammuttaa.. 

Heti synnytyksen jälkeen sanoin ensimmäiselle hoitajalle, että haluan lähteä pois koska miehen pitää päästä töihin, lapset tarvitsee äitin kotiin ja elukoitten luo on päästävä mahdollisimman pian. Hoitaja lähti selvittämään asiaa ja oma suu jäi hämmästyksestä auki kun hän palasi: "Ehditkö yhden yön olla?".


Nykyään isovanhemmilla on taas mahdollisuus päästä tuoretta vauvaa katsomaan osastolle ja meillä kävi keskiviikkoiltana oman perheen lisäksi muitakin vieraita. Esikoinen näki vierailun aikana sairaalaruuan ja kysyi "Äiti, meinaakko oikiasti tuota syödä?". Torstaiamuna kun päästiin kotiin, samainen lapsi jo kyseli voiko äiti nyt lähteä lenkille ja pyöräilemään hänen kanssaan.

Torstaina lastenlääkäri totesi pojan olevan täyden kympin poika ja antoi kotiutumisluvan. Olin jo pakkaamassa ja perhe oli lähtenyt kohti sairaalaa meitä hakemaan, kun hoitaja tuli verenpainemittarin kanssa ja sanoi, että musta on saatava hyvät paineet tai en saa lähteä. No, sen nyt arvaa oliko ne paineet siinä tilanteessa ja kolmen valvotun yön jälkeen hyvät. Tarvittiin lääkäriä ja sitä odotellessa kävelin edestakaisin käytävää selkä hiestä märkänä. Lopuksi sain luvan lähteä pois. Aikaisina kotiutujina käytiin pojan kanssa vielä perjantaina uudelleen verikokeissa ja lääkärin tarkastuksessa mutta kaikki oli yhä hyvin. 


Kotikäynnit tehtiin sekä äitiys- että lastenneuvolasta. Pojan paino nousee hyvää vauhtia ja muutenkin kaikki menee hyvin. Vauva on kova kuuntelemaan, rauhallinen ja eilen piteli jo hienosti päätä pystyssä. Vielä puolitoista viikkoa puhutaan pojasta tai vauvasta. Sitten saa vihdoin ruveta käyttämään oikeaa nimeä, joka on jo useasti meinannut vahingossa lipsahtaa.  

1 kommentti